Oletko sellainen vanhempi, jonka kanssa haluaisit itse soittaa?

 Luin keväällä 2005 Classica-lehdestä Suomen musikaalisuusgurun Kai Karman haastattelun. Kai Karma on laatinut ne testit, joilla lapsia nykyisin testataan musiikkiopistoon valittaessa. Hän toteaa haastattelussa, että jo puheen ymmärtäminen vaatii musikaalisuutta. Se vaatii juuri sitä korvan erottelukykyä, jota kutsutaan musikaalisuudeksi. Jokainen, jolla on musikaalisuutta niin paljon, että hän pystyy ymmärtämään puhetta, on riittävän musikaalinen oppiakseen soittamaan.

Helsingin Konservatoriossa tehtiin 1990-luvulla tutkimus, jossa verrattiin musiikkiopiston pääsykokeissa sisään päässeiden lasten soittomenestystä ja pääsykokeiden pistemääriä. Tuon tutkimuksen mukaan musikaalisuuspisteillä ja edistymisellä soittotaidossa ei ollut yhteyttä keskenään. Sen sijaan ne lapset, joiden vanhemmat osallistuivat soittoharrastukseen, edistyivät paremmin kuin muut. Ilmiö oli selvä alle 10-vuotiaiden lasten kohdalla. Kaikille yli 10-vuotiaille vanhempien tuki ei enää ollut yhtä tärkeä.  

Tiedän, että jokainen lapsi oppii soittamaan. Uskon myös, että vanhemman mukana olo harrastuksessa on lapselle tärkeää. Vanhemman tehtävänä on seurata soittotuntia ja tehdä niistä muistiinpanoja. Hän pitää kotona huolen harjoittelusta ja laittaa levyn soimaan päivittäin. Levyn kuunteleminen ei ole lapsen vaan aikuisen vastuulla.  

Lisää tutkimuksia. Tästäkin olen lukenut Classica-lehdestä vuonna 2005. Tutkittiin huippumuusikoita ja keskinkertaisia muusikoita. Musikaalisuustestin mukaan musikaalisuudessa ei ollut juurikaan eroja, suurin ero oli harjoittelun määrässä. Huippumuusikot olivat harjoitelleet elämässään noin 10 000 tuntia, keskinkertaiset muusikot noin 5000 tuntia. Harjoittelu vaikuttaa enemmän edistymiseen kuin testien osoittama lahjakkuus.  

Kolmen soittavan lapsen äitinä tiedän kokemuksesta, ettei harjoittelu lasten kanssa ole helppoa.  Harjoittelutilanteesta tulee nopeasti tahtojen taistelukenttä. Amerikkalainen piano-opettaja Peggy Swingle kertoi Mikkelin kansainvälisellä suzukikurssilla vuonna 2003, että joku hänen oppilaansa vastasi kysymykseen, miksi hän ei halua harjoitella äidin kanssa:

-         Äidillä on semmoinen harjoitteluääni. 

Peggy kysyi myös vanhemmilta tärkeän kysymyksen:

-         Oletko sellainen vanhempi jonka kanssa haluaisit itse harjoitella?

Hän kehotti vanhempia kannustamaan iloisesti lapsiaan. Peggyn tytär oli ihmetellyt äidilleen, miten kamalia vanhempia oppilaiden vanhemmat ovat. Aina soittotunnilta lähdettyään he käytävässä ensimmäiseksi motkottavat pahantuulisesti lapsilleen huonosti soitetuista kappaleista, huonosta käytöksestä, huonosta jaksamisesta. Kukaan ei sanonut, että tunti meni hyvin. Kuinka sinä toimit?

Soittoharrastus vaatii pitkäjänteisyyttä ja aikaa. Harjoittelu ei ole aina hauskaa. Jokapäiväinen soittaminen kuuluu kuitenkin soittajan elämään. Soittaminen on suuri rikkaus lapsen elämässä. Lastasi kannustavana vanhempana muista hankalinakin hetkinä, että olet antamassa lapsellesi jotain hyvää.

Äidinkielellä soittamaan - Suzuki-menetelmän perusajatus

Iida (1 vuotta) opettelee puhumaan. Mummi on ’mummu’, ukki on ’kukku’, ’naa’ tarkoittaa sekä naksua (herkkupala), että Nasua (rakas lelu).  Hän yrittää matkia jokaista sanaa, mikä hänelle tarjotaan. Kun Iida täyttää kuusi vuotta, hän hallitsee suomen kielen paremmin kuin mihin moni aikuisena kieliopintonsa aloittava tulee koskaan pystymään. Hänen sanavarastonsa on silloin tuhansia sanoja. Miten se on mahdollista? 

Shinichi Suzuki (1900-1999) pysähtyi hämmästelemään tätä asiaa 40-luvulla. Oman äidinkielen oppimisessa on jotain erikoista verrattuna oppimiseen yleensä. Miten niin pieni lapsi voi oppia ja osata niin paljon? Äidinkieli ympäröi pienen lapsen jo syntymästä saakka. Luultavasti kohdussakin lapsi saa jonkunlaisen käsityksen kielestä, jota äiti puhuu. Lapsi aloittaa matkimisen muutaman kuukauden ikäisenä. Vuoden, kahden iässä lapsi puhuu selviä ymmärrettäviä sanoja. Kohta tulevat lauseet, eikä aikaakaan, kun puhetta tulee vaikka kuinka paljon. Puhumista opettelevaa lasta ympäröi ihaileva ja kannustava aikuisten joukko.

Suzukimenetelmällä lapset oppivat soittamaan samalla tavalla kuin he oppivat puhumaan. Lapsi kuuntelee musiikkia aivan syntymästään saakka. Ennen soittotuntien alkamista hän kuuntelee myös niitä kappaleita, joita tulee myöhemmin soittamaan. Soittamista opetellaan aluksi jäljittelemällä ja siinä edetään pienin askelin. Aivan kuten Iidakin nyt opettelee tavuja ja asettelee niitä peräkkäin. Pienistä asioista syntyy isompia. Koko ajan kiinnitetään tarkkaa huomiota hyviin soittotottumuksiin, oikeaan soittoasentoon ja kauniiseen musikaaliseen soittotapaan. Soittotunnit alkavat usein jo  neljän, viiden vuoden iässä. Ainakin toinen vanhemmista on mukana soittotunneilla ja auttaa harjoittelussa kotona. Lapsi opettelee lukemaankin vasta, kun osaa jo puhua. Niinpä nuottien harjoittelu alkaa vasta vähän myöhemmin, kun jonkunlainen soittotaito on hankittu.

Esiintyminen on tärkeä osa soittamista. Sitä opitaan ryhmätunneilla ja konserteissa, joita järjestetään säännöllisesti. Orkesterisoitinten soittajat pääsevät yhteissoittoon mukaan aivan alusta alkaen.

Jokainen lapsi oppii soittamaan, jos häntä opetetaan oikein. Ja jokainen lapsi voi saada kauniin sydämen. Suzukin pedagogiassa lapsen koko kasvu on tavoitteena, ei pelkkä soittaminen. Kaunis käytös ja toisten huomioon ottaminen ovat mukana opetuksessa. Suzukin kirjan suomenkielisen painoksen nimi ”Rakkaudella kasvatettu” kuvaa hänen opetustapaansa osuvasti.

Suzukimenetelmällä voi Suomessa saada opetusta ainakin viulun, huilun, sellon, alttoviulun, pianon ja kitaran soitossa. 

Kirjallisuutta:

Suzuki: Rakkaudella kasvatettu – tie luonnolliseen oppimiseen musiikkikasvatuksessa. Suom. Sari Helkala-Koivisto. (Vihreälinja Oy)