Ensimmäisenä
opiskeluvuotena on tärkein asia oppia hyvä harjoittelurutiini. Ei haittaa
vaikka lapsi ei itse soitossa vielä paljonkaan edistyisi, jos hän oppii, että
hän käy soittimensa luona joka päivä. Soittaminen kuuluu soittajan elämään.
Harjoittelusta voi oppia nauttimaan, mutta niin ei käy, jollei koskaan opi
harjoittelemaankaan. Alle kymmenvuotias ja moni vähän isompikin tarvitsee vielä
vanhemman tukea harjoittelutavan syntymisessä ja ylläpitämisessä.
Jos
soittava lapsi joutuu kierteeseen, jossa ei harjoitella eikä myöskään edistytä
soittamisessa, koko harrastuksesta tulee tylsää. Vanhemman ja opettajan
tehtävänä on auttaa lasta löytämään päinvastainen kierre, jossa hän
harjoittelee päivittäin (tai ainakin lähes päivittäin), edistyy soitossaan,
huomaa, että harjoittelemalla edistyy, ja siksi harjoittelee mielellään.
Ponnistus on iso, mutta se kannattaa. Tuloksena on hyvä ja innostunut soittaja.
Se kai on soitonopetuksen tarkoitus. Miksi opettaa lasta, jota soittaminen ei
huvita? Vanhemmat opettavat lapsensa pesemään joka päivä hampaansakin,
koska se on hänelle hyväksi. Hampaiden pesua ei lopeteta 11-vuotiaana, vaikka
se tuntuisi tylsältä. Mikseivät he opettaisi lastaan myös siihen, että
jokapäiväinen soittaminen kuuluu elämään? Sekin on lapselle hyväksi.
Soiton
oppimisen muka,na - ikään kuin sivutuotteena - lapsi oppii muitakin asioita,
esimerkiksi oppimisen tekniikoita. Hänellä on aina edessään uusi ja hankala
tehtävä. Pienissä paloissa harjoiteltuna moneen kertaan toistettuna se alkaa
sujua. Aina uudelleen hän pääsee kokemaan sen ilon, että hän oppii uutta,
sellaistakin mikä aluksi tuntuu mahdottomalta. Soitonopiskelussa opittu
opiskelutekniikka tepsii myös muissa oppimistilanteissa.
Toivon Kallion
Musiikkikoulun soittaville lapsille paljon hyviä kokemuksia harjoittelusta ja
oppimisesta ja niiden seurauksena soittamisen iloa ja riemua.
Kirjoitukseni VIVO syksy/2013
