Yleinen ja laaja oppimäärä musiikissa

”Taiteen perusopetuksen musiikin yleisen oppimäärän mukaisen opetuksen tavoitteena on luoda edellytyksiä hyvän musiikkisuhteen syntymiselle ja musiikin itsenäiselle ja elämänikäiselle harrastamiselle. Tavoitteena on myös tukea aikuisten omaehtoista musiikin harrastamista.

Opetuksen tavoitteet muodostuvat oppilaiden henkilökohtaisten tavoitteiden pohjalta, ja opiskelussa korostuvat musiikin harrastamisen ilo ja oppilaan vapaus toteuttaa itse- ään oman kokemisen ja tekemisen kautta. Opetuksen tulee edistää luovuutta ja sosiaalisia taitoja.

Musiikin yleisessä oppimäärässä on tärkeää yhdessä opiskelu ja oppiminen sekä yhteismusisointi, johon yksilöopetus antaa valmiuksia.

Tehtävänä on kansallisen musiikkikulttuurin säilyttäminen elinvoimaisena sekä sen kehittäminen antamalla opiskelijoille laaja-alaista musiikillista yleissivistystä. Tärkeää on myös vuorovaikutus muiden musiikinopetusta ja muuta taideopetusta antavien oppilaitosten ja tahojen kanssa.”

(Taiteen perusopetuksen
yleisen oppimäärän opetussuunnitelman perusteet 2005, musiikki)

Musiikkikoulussa, jossa annetaan taiteen perusopetusta yleisen oppimäärän mukaisesti,  pitäisi kouluttaa opettajat aivan uudestaan. Soitonopettajaksi koulutetulla on yleensä toiveena päästä opettamaan lahjakkuuksia, jotka innokkaasti etenevät tasolta toiselle. Heidän omat oppimiskokemuksensa ovat laajan oppimäärän opinnoista. Nämä opettajat tulevat opettamaan myös yleistä oppimäärää. Ja heidän pitäisi ottaa aivan uusi asenne opettamiseen. Ei niin, että jännityksellä odotetaan, millaisin pistein valitun oppilaan saa opetettavakseen, kuinka hän edistyy, kuinka häntä saa kannustaa ammattiopintoihin.

Ajatuksen pitäisikin olla: Tämä lapsi haluaa soittaa. Hyvä on, minä opetan. Viis siitä, kuinka hyvät edellytykset ja lähtökohdat hänellä on.  Mennään yhdessä eteenpäin ja katsotaan, mitä tästä syntyy.

Tällaisen koulun rehtorin pitäisi siirtää nämä ajatukset uusille opettajille.  Jotkut oivaltavat jutun heti. Toisilla se vie aikaa. Ja lopulta on opettajia, jotka eivät vain pääse irti lahjakkuusajattelusta. Jotkut suorastaan pelkäävät irrottautua siitä, että musiikin tekeminen kuuluu musikaalisille. Vähemmän musikaaliset kelpaavat yleisöksi heille.

Yleiseen oppimäärään valmentavat koulut ovat usein pieniä, kannatusyhdistysten ylläpitämiä kouluja. Ne eivät saa valtionapu. Kaikki eivät saa tukea kotikunnaltakaan. Kaikki toiminta rahoitetaan lukukausimaksuilla.  Rahaa ei löydy myöskään opettajien kouluttamiseen.  Opettajat työskentelevät helposti niiden oppien ja ajatusten mukaan, mitkä ovat lähtöisin omista opintoajoista. 

Ainoat tilanteet, missä asenteita voi pikkuhiljaa ohjata oikeaan suuntaan, ovat opettajien yhteiset tapaamiset.  Rehtorin täytyy olla vakaasti asiansa takana ja osata selittää koulun arvomaailmaa kerta toisensa jälkeen uskottavasti. Paras tilanne on silloin, kun suurin osa opettajista ymmärtää tehtävänsä ja tukee viestiä. 

Susanna Mälkki pelkäsi, että lasten ja nuorten määrätietoinen klassinen musiikkikasvatus rapautuu (HS 8.9.2013). Musiikkiopistoihin laajaa oppimäärää opiskelemaan ajautuu lapsia ja nuoria, joille ei synny intohimoista suhdetta musiikkiin. Heille täytyy etsiä vaihtoehtoisia tapoja selvitä opinnoista, viedä opintoja kevyempään suuntaan. Toisaalta laajan oppimäärän ulkopuolelle jää paljon lapsia, jotka heittäytyvät musiikkiopintoihinsa koko sydämellään, käyttävät harrastukseensa paljon aikaa. Siitä tulee heille elämän tärkein asia. Musiikkiopistojen pääsykokeita täytyisi muuttaa radikaalisti, jotta oikeat oppilaat löytäisivät paikkansa. 

Yleinen oppimäärä voi ottaa suojiinsa ne, jotka haluavat harrastaa, mutta eivät välttämättä kurinalaisesti ja päämäärätietoisesti. Myös sopivat opettajat täytyisi saada kumpaankin oppimäärään.  Pedagogisen johtamisen tärkeä osa on myös onnistunut rekrytointi.

Harjoittelun kurjuus ja autuus

 Soitonopiskelu on hankala harrastus, koska se vaatii jatkuvaa harjoittelemista kotona. Toisaalta soitonopiskelu on palkitseva harrastus, koska harjoiteltuaan huomaa oppivansa. Soittaminen on kivaa, kun osaa.

Ensimmäisenä opiskeluvuotena on tärkein asia oppia hyvä harjoittelurutiini. Ei haittaa vaikka lapsi ei itse soitossa vielä paljonkaan edistyisi, jos hän oppii, että hän käy soittimensa luona joka päivä. Soittaminen kuuluu soittajan elämään. Harjoittelusta voi oppia nauttimaan, mutta niin ei käy, jollei koskaan opi harjoittelemaankaan. Alle kymmenvuotias ja moni vähän isompikin tarvitsee vielä vanhemman tukea harjoittelutavan syntymisessä ja ylläpitämisessä.

Jos soittava lapsi joutuu kierteeseen, jossa ei harjoitella eikä myöskään edistytä soittamisessa, koko harrastuksesta tulee tylsää. Vanhemman ja opettajan tehtävänä on auttaa lasta löytämään päinvastainen kierre, jossa hän harjoittelee päivittäin (tai ainakin lähes päivittäin), edistyy soitossaan, huomaa, että harjoittelemalla edistyy, ja siksi harjoittelee mielellään. Ponnistus on iso, mutta se kannattaa. Tuloksena on hyvä ja innostunut soittaja. Se kai on soitonopetuksen tarkoitus. Miksi opettaa lasta, jota soittaminen ei huvita?  Vanhemmat opettavat lapsensa pesemään joka päivä hampaansakin, koska se on hänelle hyväksi. Hampaiden pesua ei lopeteta 11-vuotiaana, vaikka se tuntuisi tylsältä. Mikseivät he opettaisi lastaan myös siihen, että jokapäiväinen soittaminen kuuluu elämään? Sekin on lapselle hyväksi.

Soiton oppimisen muka,na - ikään kuin sivutuotteena - lapsi oppii muitakin asioita, esimerkiksi oppimisen tekniikoita. Hänellä on aina edessään uusi ja hankala tehtävä. Pienissä paloissa harjoiteltuna moneen kertaan toistettuna se alkaa sujua. Aina uudelleen hän pääsee kokemaan sen ilon, että hän oppii uutta, sellaistakin mikä aluksi tuntuu mahdottomalta. Soitonopiskelussa opittu opiskelutekniikka tepsii myös muissa oppimistilanteissa.

Toivon Kallion Musiikkikoulun soittaville lapsille paljon hyviä kokemuksia harjoittelusta ja oppimisesta ja niiden seurauksena soittamisen iloa ja riemua.

Kirjoitukseni VIVO syksy/2013