Esiintymisjännityksestä

ain juuri loppuun Jean Echenozin kirjan Pianossa. Kirjan alku oli kiinnostava: siinä kerrottiin huippupianistista, joka jännitti esiintymisiä niin, että oli pilata uransa. Esiintymisjännitys on kaikenlaisille esiintyjille tuttu tila. Esiintymistilanteen vaativuus lisää sitä varmasti. Sibeliuksesta ei koskaan tullut huippuviulistia, sillä hän hermoili ja pilasi esiintymistilanteet. Hänestä tulikin sitten vain säveltäjä.

Esiintymisestä voi oppia nauttimaan niin, että oikein kaipaa yleisön eteen pääsyä. Esiintymiseen rutinoituminen auttaa asiaa kovasti. Siksi olisi tärkeää, että jokainen oppilas pääsisi esiintymään aina ja aina vain uudestaan. Odotukset eivät saisi olla liian suuret. Harjoittelussa pyritään täydelliseen suoritukseen, mutta esiintyessä ei koskaan. Esiintyessä täytyy oppia tyytymään, siihen mihin tällä kertaa pystyin. Toivoisin, että jokainen oppilaani pääsisi tilanteeseen, jossa muille soittaminen on mukavaa, siitä nauttii soittaja itse ja kuulijat samoin.

Pikku-Mozarteja

Viikko alkaa olla lopuillaan. On rauhallinen perjantai-ilta kotona. Kävin tänään ennen töihin menoa optikolla sovittamassa uusia piilolaseja. Optikko halusi innokkaasti kuulla, kuinka hermoni kestävät, kun kuuntelen joka päivä kamalaa pianon soittoa ja joudun opettamaan lapsia, joita vanhemmat tuovat väkisin soittotunneille. Hän epäili vieläpä vanhempien kuvittelevan lastensa olevan pikku-Mozarteja ja minun kärsivän näiden kohtuuttomien kuvitelmien alla. En voinut ilahduttaa häntä kertomalla, että niin se on. Kun se ei ole niin ollenkaan. Hermoni eivät petä, pianonsoitto ei kuulosta yleensä kamalalta, eivätkä vanhemmat tuo lapsiaan tunneille väkisin. Eikä tietääkseni kukaan tuo minulle oppilaaksi pikkuneroa, vaan tavallisia lapsia.

Päivän mittaan muistin optikon ennakkokäsityksen ja mietin sitä. Oikein hämmästelin, kuinka toisenlaista todellisuus onkaan. Kaikki lapset tulevat tunnille oppiakseen soittamaan. Ja siihen jokainen kykenee. Ei minun, ei vanhempien, eikä lasten tarvitse olettaa että oppilaani täytyisi olla erityisen "lahjakkaita". Laitoin lahjakkaan sitaatteihin, kun se on sanana niin vääristynyt. Eri määriä erilaisia lahjakkuuksia on jokaisella. Ja jokaisen lahjakkuudet edistävät eri tavoin ja eri osa-alueita soiton opiskelussa. Moni sellainen, joka ei ole onnistunut hyvin musiikkiopiston testeissä, soittaa kuitenkin innokkaasti ja edistyy joutuisasti. Pianonsoitossa on niin paljon kiinni siitä, huvittaako soittaminen ja tuleeko sitä tehtyä. Pianon soittaminen edistää pianonsoittamista enemmän kuin mikään muu.

Soitonopiskelu vaatii jatkuvaa harjoittelua

Pianonsoitonopettaja Ulla Gartz kertoi haastattelussaan (Ullan oppilailla on lupa mokata, VU 27.5.07), että hän hämmästyy, jos joku hänen 11-vuotiaista oppilaistaan harjoittelee. Toivottavasti Järvenpäässä on myös sellaisia 11-vuotiaita pianonsoittajia, jotka soittavat soitintaan innoissaan.  

Soitonopiskelu on hankala harrastus, koska se vaatii jatkuvaa harjoittelemista kotona. Toisaalta soitonopiskelu on palkitseva harrastus, koska harjoiteltuaan huomaa oppivansa. Soittaminen on kivaa, kun osaa. Ensimmäisenä opiskeluvuotena on tärkein asia oppia hyvä harjoittelurutiini. Ei haittaa vaikka lapsi ei itse soitossa vielä paljonkaan edistyisi, jos hän oppii, että hän käy pianon luona joka päivä. Pianonsoitto kuuluu soittajan elämään. Harjoittelusta voi oppia nauttimaan, mutta niin ei käy, jollei koskaan opi harjoittelemaankaan. Alle kymmenvuotias ja moni vähän isompikin tarvitsee vielä vanhemman tukea harjoittelutavan syntymisessä ja ylläpitämisessä. 

Jos soittava lapsi joutuu kierteeseen, jossa ei harjoitella eikä myöskään edistytä soittamisessa, koko harrastuksesta tulee tylsää. Vanhemman ja opettajan tehtävänä on auttaa lasta löytämään päinvastainen kierre, jossa hän harjoittelee päivittäin (tai ainakin lähes päivittäin), edistyy soitossaan, huomaa, että harjoittelemalla edistyy, ja siksi harjoittelee mielellään. Ponnistus on iso, mutta se kannattaa. Tuloksena on hyvä ja innostunut soittaja. Se kai on soitonopetuksen tarkoitus. Miksi opettaa lasta, jota soittaminen ei huvita?  Vanhemmat opettavat lapsensa pesemään joka päivä hampaansakin, koska se on hänelle hyväksi. Hampaiden pesua ei lopeteta 11-vuotiaana, vaikka se tuntuisi tylsältä. Mikseivät he opettaisi lastaan myös siihen, että jokapäiväinen pianonsoitto kuuluu elämään? Sekin on lapselle hyväksi. 

Soiton oppimisen mukana - ikään kuin sivutuotteena - lapsi oppii muitakin asioita, esimerkiksi oppimisen tekniikoita. Hänellä on aina edessään uusi ja hankala tehtävä. Pienissä paloissa harjoiteltuna, moneen kertaan toistettuna se alkaa sujua. Aina uudelleen hän pääsee kokemaan sen ilon, että hän oppii uutta, sellaistakin mikä aluksi tuntuu mahdottomalta. Soitonopiskelussa opittu opiskelutekniikka tepsii myös muissa oppimistilanteissa. 

Toivon Järvenpään soittaville lapsille paljon hyviä kokemuksia harjoittelusta ja oppimisesta ja sen seurauksena soittamisen iloa ja riemua.

Kaisa Saarikorpi

pianonsoitonopettaja, Järvenpään Suzukiyhdistys

Kirjoitus on julkaistu Tuusulanjärven Viikkouutisissa 30.5.2007