Esiintymisjännityksestä

ain juuri loppuun Jean Echenozin kirjan Pianossa. Kirjan alku oli kiinnostava: siinä kerrottiin huippupianistista, joka jännitti esiintymisiä niin, että oli pilata uransa. Esiintymisjännitys on kaikenlaisille esiintyjille tuttu tila. Esiintymistilanteen vaativuus lisää sitä varmasti. Sibeliuksesta ei koskaan tullut huippuviulistia, sillä hän hermoili ja pilasi esiintymistilanteet. Hänestä tulikin sitten vain säveltäjä.

Esiintymisestä voi oppia nauttimaan niin, että oikein kaipaa yleisön eteen pääsyä. Esiintymiseen rutinoituminen auttaa asiaa kovasti. Siksi olisi tärkeää, että jokainen oppilas pääsisi esiintymään aina ja aina vain uudestaan. Odotukset eivät saisi olla liian suuret. Harjoittelussa pyritään täydelliseen suoritukseen, mutta esiintyessä ei koskaan. Esiintyessä täytyy oppia tyytymään, siihen mihin tällä kertaa pystyin. Toivoisin, että jokainen oppilaani pääsisi tilanteeseen, jossa muille soittaminen on mukavaa, siitä nauttii soittaja itse ja kuulijat samoin.

Pikku-Mozarteja

Viikko alkaa olla lopuillaan. On rauhallinen perjantai-ilta kotona. Kävin tänään ennen töihin menoa optikolla sovittamassa uusia piilolaseja. Optikko halusi innokkaasti kuulla, kuinka hermoni kestävät, kun kuuntelen joka päivä kamalaa pianon soittoa ja joudun opettamaan lapsia, joita vanhemmat tuovat väkisin soittotunneille. Hän epäili vieläpä vanhempien kuvittelevan lastensa olevan pikku-Mozarteja ja minun kärsivän näiden kohtuuttomien kuvitelmien alla. En voinut ilahduttaa häntä kertomalla, että niin se on. Kun se ei ole niin ollenkaan. Hermoni eivät petä, pianonsoitto ei kuulosta yleensä kamalalta, eivätkä vanhemmat tuo lapsiaan tunneille väkisin. Eikä tietääkseni kukaan tuo minulle oppilaaksi pikkuneroa, vaan tavallisia lapsia.

Päivän mittaan muistin optikon ennakkokäsityksen ja mietin sitä. Oikein hämmästelin, kuinka toisenlaista todellisuus onkaan. Kaikki lapset tulevat tunnille oppiakseen soittamaan. Ja siihen jokainen kykenee. Ei minun, ei vanhempien, eikä lasten tarvitse olettaa että oppilaani täytyisi olla erityisen "lahjakkaita". Laitoin lahjakkaan sitaatteihin, kun se on sanana niin vääristynyt. Eri määriä erilaisia lahjakkuuksia on jokaisella. Ja jokaisen lahjakkuudet edistävät eri tavoin ja eri osa-alueita soiton opiskelussa. Moni sellainen, joka ei ole onnistunut hyvin musiikkiopiston testeissä, soittaa kuitenkin innokkaasti ja edistyy joutuisasti. Pianonsoitossa on niin paljon kiinni siitä, huvittaako soittaminen ja tuleeko sitä tehtyä. Pianon soittaminen edistää pianonsoittamista enemmän kuin mikään muu.

Soitonopiskelu vaatii jatkuvaa harjoittelua

Pianonsoitonopettaja Ulla Gartz kertoi haastattelussaan (Ullan oppilailla on lupa mokata, VU 27.5.07), että hän hämmästyy, jos joku hänen 11-vuotiaista oppilaistaan harjoittelee. Toivottavasti Järvenpäässä on myös sellaisia 11-vuotiaita pianonsoittajia, jotka soittavat soitintaan innoissaan.  

Soitonopiskelu on hankala harrastus, koska se vaatii jatkuvaa harjoittelemista kotona. Toisaalta soitonopiskelu on palkitseva harrastus, koska harjoiteltuaan huomaa oppivansa. Soittaminen on kivaa, kun osaa. Ensimmäisenä opiskeluvuotena on tärkein asia oppia hyvä harjoittelurutiini. Ei haittaa vaikka lapsi ei itse soitossa vielä paljonkaan edistyisi, jos hän oppii, että hän käy pianon luona joka päivä. Pianonsoitto kuuluu soittajan elämään. Harjoittelusta voi oppia nauttimaan, mutta niin ei käy, jollei koskaan opi harjoittelemaankaan. Alle kymmenvuotias ja moni vähän isompikin tarvitsee vielä vanhemman tukea harjoittelutavan syntymisessä ja ylläpitämisessä. 

Jos soittava lapsi joutuu kierteeseen, jossa ei harjoitella eikä myöskään edistytä soittamisessa, koko harrastuksesta tulee tylsää. Vanhemman ja opettajan tehtävänä on auttaa lasta löytämään päinvastainen kierre, jossa hän harjoittelee päivittäin (tai ainakin lähes päivittäin), edistyy soitossaan, huomaa, että harjoittelemalla edistyy, ja siksi harjoittelee mielellään. Ponnistus on iso, mutta se kannattaa. Tuloksena on hyvä ja innostunut soittaja. Se kai on soitonopetuksen tarkoitus. Miksi opettaa lasta, jota soittaminen ei huvita?  Vanhemmat opettavat lapsensa pesemään joka päivä hampaansakin, koska se on hänelle hyväksi. Hampaiden pesua ei lopeteta 11-vuotiaana, vaikka se tuntuisi tylsältä. Mikseivät he opettaisi lastaan myös siihen, että jokapäiväinen pianonsoitto kuuluu elämään? Sekin on lapselle hyväksi. 

Soiton oppimisen mukana - ikään kuin sivutuotteena - lapsi oppii muitakin asioita, esimerkiksi oppimisen tekniikoita. Hänellä on aina edessään uusi ja hankala tehtävä. Pienissä paloissa harjoiteltuna, moneen kertaan toistettuna se alkaa sujua. Aina uudelleen hän pääsee kokemaan sen ilon, että hän oppii uutta, sellaistakin mikä aluksi tuntuu mahdottomalta. Soitonopiskelussa opittu opiskelutekniikka tepsii myös muissa oppimistilanteissa. 

Toivon Järvenpään soittaville lapsille paljon hyviä kokemuksia harjoittelusta ja oppimisesta ja sen seurauksena soittamisen iloa ja riemua.

Kaisa Saarikorpi

pianonsoitonopettaja, Järvenpään Suzukiyhdistys

Kirjoitus on julkaistu Tuusulanjärven Viikkouutisissa 30.5.2007 

Oletko sellainen vanhempi, jonka kanssa haluaisit itse soittaa?

 Luin keväällä 2005 Classica-lehdestä Suomen musikaalisuusgurun Kai Karman haastattelun. Kai Karma on laatinut ne testit, joilla lapsia nykyisin testataan musiikkiopistoon valittaessa. Hän toteaa haastattelussa, että jo puheen ymmärtäminen vaatii musikaalisuutta. Se vaatii juuri sitä korvan erottelukykyä, jota kutsutaan musikaalisuudeksi. Jokainen, jolla on musikaalisuutta niin paljon, että hän pystyy ymmärtämään puhetta, on riittävän musikaalinen oppiakseen soittamaan.

Helsingin Konservatoriossa tehtiin 1990-luvulla tutkimus, jossa verrattiin musiikkiopiston pääsykokeissa sisään päässeiden lasten soittomenestystä ja pääsykokeiden pistemääriä. Tuon tutkimuksen mukaan musikaalisuuspisteillä ja edistymisellä soittotaidossa ei ollut yhteyttä keskenään. Sen sijaan ne lapset, joiden vanhemmat osallistuivat soittoharrastukseen, edistyivät paremmin kuin muut. Ilmiö oli selvä alle 10-vuotiaiden lasten kohdalla. Kaikille yli 10-vuotiaille vanhempien tuki ei enää ollut yhtä tärkeä.  

Tiedän, että jokainen lapsi oppii soittamaan. Uskon myös, että vanhemman mukana olo harrastuksessa on lapselle tärkeää. Vanhemman tehtävänä on seurata soittotuntia ja tehdä niistä muistiinpanoja. Hän pitää kotona huolen harjoittelusta ja laittaa levyn soimaan päivittäin. Levyn kuunteleminen ei ole lapsen vaan aikuisen vastuulla.  

Lisää tutkimuksia. Tästäkin olen lukenut Classica-lehdestä vuonna 2005. Tutkittiin huippumuusikoita ja keskinkertaisia muusikoita. Musikaalisuustestin mukaan musikaalisuudessa ei ollut juurikaan eroja, suurin ero oli harjoittelun määrässä. Huippumuusikot olivat harjoitelleet elämässään noin 10 000 tuntia, keskinkertaiset muusikot noin 5000 tuntia. Harjoittelu vaikuttaa enemmän edistymiseen kuin testien osoittama lahjakkuus.  

Kolmen soittavan lapsen äitinä tiedän kokemuksesta, ettei harjoittelu lasten kanssa ole helppoa.  Harjoittelutilanteesta tulee nopeasti tahtojen taistelukenttä. Amerikkalainen piano-opettaja Peggy Swingle kertoi Mikkelin kansainvälisellä suzukikurssilla vuonna 2003, että joku hänen oppilaansa vastasi kysymykseen, miksi hän ei halua harjoitella äidin kanssa:

-         Äidillä on semmoinen harjoitteluääni. 

Peggy kysyi myös vanhemmilta tärkeän kysymyksen:

-         Oletko sellainen vanhempi jonka kanssa haluaisit itse harjoitella?

Hän kehotti vanhempia kannustamaan iloisesti lapsiaan. Peggyn tytär oli ihmetellyt äidilleen, miten kamalia vanhempia oppilaiden vanhemmat ovat. Aina soittotunnilta lähdettyään he käytävässä ensimmäiseksi motkottavat pahantuulisesti lapsilleen huonosti soitetuista kappaleista, huonosta käytöksestä, huonosta jaksamisesta. Kukaan ei sanonut, että tunti meni hyvin. Kuinka sinä toimit?

Soittoharrastus vaatii pitkäjänteisyyttä ja aikaa. Harjoittelu ei ole aina hauskaa. Jokapäiväinen soittaminen kuuluu kuitenkin soittajan elämään. Soittaminen on suuri rikkaus lapsen elämässä. Lastasi kannustavana vanhempana muista hankalinakin hetkinä, että olet antamassa lapsellesi jotain hyvää.

Äidinkielellä soittamaan - Suzuki-menetelmän perusajatus

Iida (1 vuotta) opettelee puhumaan. Mummi on ’mummu’, ukki on ’kukku’, ’naa’ tarkoittaa sekä naksua (herkkupala), että Nasua (rakas lelu).  Hän yrittää matkia jokaista sanaa, mikä hänelle tarjotaan. Kun Iida täyttää kuusi vuotta, hän hallitsee suomen kielen paremmin kuin mihin moni aikuisena kieliopintonsa aloittava tulee koskaan pystymään. Hänen sanavarastonsa on silloin tuhansia sanoja. Miten se on mahdollista? 

Shinichi Suzuki (1900-1999) pysähtyi hämmästelemään tätä asiaa 40-luvulla. Oman äidinkielen oppimisessa on jotain erikoista verrattuna oppimiseen yleensä. Miten niin pieni lapsi voi oppia ja osata niin paljon? Äidinkieli ympäröi pienen lapsen jo syntymästä saakka. Luultavasti kohdussakin lapsi saa jonkunlaisen käsityksen kielestä, jota äiti puhuu. Lapsi aloittaa matkimisen muutaman kuukauden ikäisenä. Vuoden, kahden iässä lapsi puhuu selviä ymmärrettäviä sanoja. Kohta tulevat lauseet, eikä aikaakaan, kun puhetta tulee vaikka kuinka paljon. Puhumista opettelevaa lasta ympäröi ihaileva ja kannustava aikuisten joukko.

Suzukimenetelmällä lapset oppivat soittamaan samalla tavalla kuin he oppivat puhumaan. Lapsi kuuntelee musiikkia aivan syntymästään saakka. Ennen soittotuntien alkamista hän kuuntelee myös niitä kappaleita, joita tulee myöhemmin soittamaan. Soittamista opetellaan aluksi jäljittelemällä ja siinä edetään pienin askelin. Aivan kuten Iidakin nyt opettelee tavuja ja asettelee niitä peräkkäin. Pienistä asioista syntyy isompia. Koko ajan kiinnitetään tarkkaa huomiota hyviin soittotottumuksiin, oikeaan soittoasentoon ja kauniiseen musikaaliseen soittotapaan. Soittotunnit alkavat usein jo  neljän, viiden vuoden iässä. Ainakin toinen vanhemmista on mukana soittotunneilla ja auttaa harjoittelussa kotona. Lapsi opettelee lukemaankin vasta, kun osaa jo puhua. Niinpä nuottien harjoittelu alkaa vasta vähän myöhemmin, kun jonkunlainen soittotaito on hankittu.

Esiintyminen on tärkeä osa soittamista. Sitä opitaan ryhmätunneilla ja konserteissa, joita järjestetään säännöllisesti. Orkesterisoitinten soittajat pääsevät yhteissoittoon mukaan aivan alusta alkaen.

Jokainen lapsi oppii soittamaan, jos häntä opetetaan oikein. Ja jokainen lapsi voi saada kauniin sydämen. Suzukin pedagogiassa lapsen koko kasvu on tavoitteena, ei pelkkä soittaminen. Kaunis käytös ja toisten huomioon ottaminen ovat mukana opetuksessa. Suzukin kirjan suomenkielisen painoksen nimi ”Rakkaudella kasvatettu” kuvaa hänen opetustapaansa osuvasti.

Suzukimenetelmällä voi Suomessa saada opetusta ainakin viulun, huilun, sellon, alttoviulun, pianon ja kitaran soitossa. 

Kirjallisuutta:

Suzuki: Rakkaudella kasvatettu – tie luonnolliseen oppimiseen musiikkikasvatuksessa. Suom. Sari Helkala-Koivisto. (Vihreälinja Oy)